Keväällä 2005 Liikenne- ja viestintäministeri Leena Luhtanen päätti, että suomessa estetään pääsy lapsipornografiaan internetissä. Myöhemmät ministerit Susanna Huovinen ja Suvi Lindén ovat olleet samoilla linjoilla. Vuonna 2008 lapsipornon saatavuutta ryhdyttiin rajoittamaan, josta syntyi ongelmia. Tämä teksti pyrkii selittämään miksi yksinkertaiselta kuulostava estäminen ei ole helppoa.
Internet rakennettiin alun perin sotilaiden tietoliikenneverkoksi. Suunnittelun lähtökohta oli taata tietoliikenteen toimivuus vaikka jotkin osat internetistä tuhoutuisivat. Tietoliikenteen määräävä suunnitteluperiaate vaati, ettei tietoliikenne esty. Liikenteen estäminen ei ollut osa alkuperäistä suunnitelmaa. Näin ollen internet tekniikka ei ole kehittynyt tietoliikenteen estämisen kannalta suotuisasti.
Alun perin tietoliikenteen estäminen ei koettu edes tarpeellisena. Verkko oli pieni ja sosiaalinen kontrolli piti huolen, ettei lapsipornon kaltaisia ongelmia ollut. Vasta internetin muututtua koko kansan välineeksi tietoliikenne sisällöt muuttuivat ongelmaksi. Ongelmat näkyvät niin viruksina, roskapostina kuin lapsipornona. On perusteltua syyttää internetin kehittäjiä lyhyt näköisyydestä. Kehittäjien olisi pitänyt suunnitella sellainen verkko, mistä voi poistaa ei haluttuja tietoliikenne sisältöjä.
Edellinen syytös kuuluu tieteen etiikkaan. Mitä täytyy huomioida otettaessa vastaan vaikkapa valtion antama tehtävä, millainen internet oli? Radikaali esimerkki valtion tilaamasta tieteen ja tekniikan ongelmasta on atomipommi. Onko edes kohtuullista vaatia tieteilijöitä vastaamaan eettis-moraalisista ongelmista jotka johtuu siitä miten heidän toteutusta käytetään? Onko vastuu kenties tilaajalla? Kysymys voidaan esittää lähes mihinkä tahansa tekniikan tai tuotteen kohdalla. Mikä on valmistajan vastuu tuotoksen käytön lopputuloksista? Tupakka tuottaa syöpää, autot ilmaston muutoksen ja kolarikuolemia, internet lapsipornoa. Joissain tapauksissa syyllisyys on ilmeisempää kuin toisissa.
Internetistä on kaupallinen verkko, jota rakentaa ja ylläpitää internet operaattorit. Lait, asetukset ja muut määräykset säätelevät operaattorien toimintaan. Periaatteessa operaattorien toimintaa voi siis ohjata lakien avulla. Edellinen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallinen. Operaattorit vertautuvat teiden rakentajiin ja kunnossa pitäjiin. Teiden rakentajia voidaan syyttää teillä tapahtuvista rikoksista, mutta näin ei tehdä. On normaalia ajatella ettei pakettiauton kuorman tarkastaminen kuulu tiestön ylläpitäjille, sen sijaan se voi kuulua rajavartiolaitokselle tai poliisille. Yleisesti ottaen yksityisyyden loukkaaminen on viranomaistoimintaa. Yksityisyyden loukkaamiseksi voidaan tulkita tietoliikenteen tarkkailu, estäminen tai uudelleen suuntaaminen.
Tietoliikennelaki antaa mahdollisuuden operaattoreille poistaa tietoliikennesisällöt, joka vaarantavat verkon toimivuuden. Edellinen ei kuitenkaan istu laittoman sisällön poistamisperusteeksi. Laittomat sisällöt eivät vaaranna internetin toimintaa sen enempää kuin lailliset sisällöt. Toimivuuden takaaminen on yhtäältä operaattorin oman omaisuuden suojelua, ja toisaalta yhteisölle tärkeän toiminnan jatkuvuuden turvaamista. Sensurointi ja verkon hajoaminen ovat kategorisesti erilaisia tilanteita.
Operaattorit ovat asemassa jossa sensurointitoiminta on heille epäluontevaa. Ongelman ytimessä on kysymys vastuusta. Millaiseen vastuuseen sensuroimis- tai sensuroimatta jättämispäätöksen tekevä operaattori joutuu? Kuka ja millaisia vahingon korvauksia voi vaatia? Samasta syystä johtuen internetin sensurointilistaa ei voi ylläpitää hyvää tarkoittava kolmasosapuoli, vaan vain ja ainoastaan viranomaiset.
Kysyttäessä kuka päättää mitä sensuroidaan, kysytään samalla millaisilla kriteereillä päätös tehdään. Operaattorien, viranomaisten ja kolmansien osapuolten näkemys laittomuuden laadusta vaihtelee. Se mikä ylittää sensuroimiskriteerin yhdellä, ei välttämä ylitä toisella. Linjan täytyy olla yhdenmukainen, jolloin linjan on tultava yhdeltä taholta. Sensurointi päätöksiä tekevällä tahdolla ei saa olla ylimääräisiä intressejä sensuroinnin puolesta tai vastaan. Tämä tukee ajatusta, että viranomaiset tekevät sensurointipäätökset. Siihen pitäisikö viranomaisen olla oikeuslaitos, poliisi vai joku muu en ota kantaa.
Viranomaistoiminta ei ole salaista. Viranomaisten päätökset perustuvat lakiin ja päätösten perusteet täytyy voida tarkistaa. Periaatteen syy on viranomaismielivallan estäminen. Lasta ei saa pakkohuostaanottaa ilman hyviä perusteluja. Internetin sensurointi on vakoilun, valtion puolustuksen ja poliisin salakuuntelun tapainen poikkeus. Edellinen johtuu siitä, että sensuurilistan täytyy olla salainen sillä julkinen sensuurilista edistää laittomien sisältöjen leviämistä. Millainen on sensuurilistalle joutuvan oikeusturva? Kuinka väärin perustein sensuroitu tietää, että hänet on sensuroitu? Jos väärin sensurointi haluaa vahingonkorvauksen miten hän todistaa vahingon tapahtuneen, sen keston tai laajuuden?
Sensuroitava materiaali on aina tulkinta kysymys. Selvät tapaukset eivät ole kiinnostavia. Rajatapausten harmaa alue muodostaa sensurointilinjan. Lapsen näköinen aikuinen voidaan tulkita olevan lapsipornoa, tai ei. Sensurointipäätöksen tekijä vastaa milloin täytyy sensuroida ja milloin ei.
Tietoliikennesisällöt ovat tietotekniikan kannalta tiedostoja. Kuvat, videot, ääniraidat, teksti yms ovat tiedostotyyppejä, joita voidaan kokonaisuudessaan nimittää objekteiksi. Sensuurin pitäisi poistaa internetistä laittomat objektit.
Internetissä liikkuu paljon tietoliikenne objekteja. Ulkoisesti tarkkailemalla objektien laadusta ei voi sanoa mitään, ainoastaan objektin sisäinen tarkastaminen voi ilmaista onko objekti laiton vai ei. Tilanne on aikalailla sama kuin lentokentällä liikkuvilla matkalaukuilla. Merkittävin ero matkalaukkuihin verrattuna on määrä, internetissä liikkuu enemmän objekteja kuin moni arvaa. Jokaisen objektin tarkastaminen tavalla ettei tietoliikenne hidastu on liki mahdotonta ja erittäin kallista. Lisäksi on vaikea kuvitella, että operaattorit suostuisivat maksamaan edellisen kaltaisen teknisen toteutuksen. Täytyy myös muistaa, että suurin osa objekteista on laillisia, joten kaiken liikenteen tarkistaminen olisi toimenpiteenä liioittelua.
Tämän hetkinen internet sensurointi toteutetaan osoitenimillä tai reiteillä, eli yksittäisiä objekteja ei sensuroida vaan suurempia kokonaisuuksia. Kun kokonaisuus sensuroidaan, on perusteltua kysyä missä suhteessa lailliseen ja laittomaan sisältöön pääsemistä estettiin? Onko yksi laiton objekti riittävä sensurointiperuste vaikka laillisia olisi miljardi?
Edellinen kappale voidaan havainnollistaa vaikkapa näin. Sensurointi ei kohdistu objekteihin vaan objektien lähestymiseen. Oletetaan että Helsingin Stockmanniin meneminen olisi laitonta, ja ainoa tapa estää Stockmannille meneminen olisi estää pääsy Helsinkiin. Tällöin laitonta olisi Helsinkiin tuleminen, mikä häiritsisi melkoisesti enemmän kuin Stockmannille pääsyn estäminen.
On perusteltua väittää, ettei perille johtava reitti ja sen päässä oleva objekti ole sama identiteetti. Teknisistä syistä identiteetit on sotkettu toisiinsa; näin ollen reitti on objekti. Edellinen johtaa siihen, että nykyinen sensurointimenetelmä on määritelmällisesti epätarkka. Reittien sensurointi aiheuttaa kysymyksen: miten tunnistetaan sensurointi kriteerit täyttävä reitti? Onko linkkilista lapsipornoon lapsipornoa? Onko syövän syy, kuten tupakoiminen, sama asia kuin syöpä?
Vaadittaessa sensurointi kriteerejä on myös kysyttävä myös motiiveja. Mitä vaikutusta sensuroinnilla, tai sensuroimatta jättämisellä, on, ja toimiiko vaikutus uskottavasti sensurointipäätöksen kriteerinä? Sensuroinnin vertaus tupakointikieltoon ei toimi. Tupakoinnin kieltäminen on rajoiltaan selvä tapaus, sensuuri taas ei. Toisekseen tupakoimisen vaikutukset tunnetaan paremmin kuin internetin summittaisen sensuroinnin.
Sensuroinnin epätarkkuuteen ei ole luvassa helpotusta vaikka kaikki internetin liikenne ohjattaisiin suuren suodattimen läpi. Laittomuuden läpipääsyltä ei voi välttyä. Syitä on kaksi. Ensinnäkin eri ihmiset tulkitsevat näkemänsä eri tavoin. Ellei sensurointikriteerit ole maksimaalisen tiukat, kuten kaikkien kuvien ja videoiden poistaminen, löytyy aina joku joka väittää laittomuuden pääseen läpi.
Toisekseen tietotekninen tiedostojen sisältömuokkaus on mahdollista siten, ettei objektin ihmistulkinta muutu vaikka teknisesti kyseessä olisi uusi objekti. Esimerkiksi kuvan kokoa voidaan muuttaa, siihen voidaan lisätä reunat, kontrastia voi muuttaa jne. Ainoastaan ihmiset tunnistavat objektien olemuksen, jolloin uudet objektit täytyy tarkistaa ihmisavusteisesti. Olettaen, että laittomia objekteja muutetaan jatkuvasti, voidaan todeta, ettei objektien poistaminen onnistu ilman suunnatonta ihmistyön määrää. Samaan aikaan suodatuksen pitäisi toimia jokseenkin nopeasti, joten tuntemattomien objektien pitäisi päästä sen läpi ilman tarkistusta ja tällöin lapsiporno menisi suodattimen läpi. Vaihtoehtona on koko internetin ennakko sensurointi.
Edellisen kappaleen kova ydin löytyy tiedosta ja informaatiosta. On kohtuullista vaatia, että sensuroitavat objektit tiedetään olevan sensuurikriteerit ylittävää materiaalia. Tiedoksi ei voi kutsua luuloa tai epäilystä. Informaatioksi voi kutsua objekteja, joista sensuroija ei tiedä pitäisikö objektit sensuroida vai ei. Informaation sensurointi on sanavapauden kannalta ongelmallista.
Keitä ovat internet sensuurin osapuolet, millaisia intressejä ja tarpeita heillä on?
Eri ryhmillä on eri intressejä. Lapset haluavat tietämättään olla lapsia joita porno ei ole traumatisoinut. Lasten suojelijat haluavat sama kuin lapset, mutta ovat aikuisia. Lapsipornon hallussa pitäjät ovat aikuisia hedonisteja, jotka eivät välitä muista. Internetin suojelijat eivät paheksu lapsien hyvää, mutta tahtovat myös internetin hyvää. Päättäjät haluavat saada ääniä vaaleissa. Viranomaiset haluavat noudattaa lakia ja saada asianmukaiset voimavarat tehtävien hoitoon. Operaattorit haluavat rahaa internetin avulla. Ne joita asia ei kiinnosta eivät halua mitään, tai korkeintaan yleistä hyvää kaikille. Uskoakseni asiasta välittämättömät ovat määrällisesti suurin ryhmä. Päättäjien kannalta välinpitämättömät ovat merkittävin ryhmä, sillä heillä on eniten ääniä vaaleissa.
Ketä pitäisi suojella ja miltä? Ensisijaisesti lapsia täytyy suojella lapsipornoksi päätymiseltä. Toissijaisesti lasten ei ole suotavaa nähdä mitä tahansa. Viranomaisia täytyy suojella resurssien puutteelta. Operaattorit tarvivat suojaa tehtäviin mitä ei teknisesti tai oikeudellisesti voi hoitaa. Lapsipornon levittäjät tarvitsevat suojaa kiinni jäädessään kohtuuttomalta rankaisulta. Lasten suojelijat ja sensuurikriitikot eivät tarvitse suojelua, he ottavat osaa ongelmaan hoitoon vapaaehtoisesti. Päättäjiä pitäisi suojella typeryyksiltä, vaikka typeryyttä tekemällä saisikin lisä-ääniä vaaleissa.
Aktiivisimmat osapuolet ovat lasten suojelijat ja internet sensuurin vastustajat. Näiden kahden osapuolen välillä on epäluottamus. Lasten suojelijat epäilevät, että sensuurin vastustajat ei halua lasten hyvää. Sensuroinnin vastustajat epäilevät ettei lapsiporno ole erityistapaus, vaan lapsipornon nojalla sensuroidaan paljon muutakin ja myöhemmin "hyvien" sensurointikokemusten perusteella ryhdytään sensuroimaan lisää. Retoriikan tasolla kiistely on ala-arvoista. Osapuolet ovat keskittyneet syyttelyyn ja demonisointiin ilman yhteistä yritystä ratkaista ongelmat. Keskustelua pitäisi käydä esimerkiksi sensuroinnin hyväksyttävyyden ehdoista tai vaikka pitäisikö laittomien internet sisältöjen hankkijoita yrittää saada kiinni sensuroinnin sijasta.
Lapsia suojaa yksilön koskemattomuus, oikeus omaan kehoon ja päätäntä valta mitä itselle tapahtuu. Kyse on ihmisoikeudesta. Ihmisoikeuksien loukkaaminen on rikollista, ja lapsiporno rikkoo koskemattomuutta. Yksityishenkilöllä ei ole lapsipornolle mitään laillista käyttötarkoitusta. Tilanne on sama kuin plutoniumin tapauksessa. Sen sijaan jollain, kuten sensuroija, voi olla perusteltu laillinen tarve säilyttää lapsipornoa. Kun kyse on ihmisoikeusrikoksen sallivasta poikkeuksesta, poikkeus on tehtävä huolellisesti.
Keitä ja millä perusteella poikkeus voi koskea? Päätettäessä poistaa verkosta laittomat sisällöt täytyy päättä keitä poistaminen ei koske. Laittoman materiaalin hallussa pitäminen on määritelmän mukaisesti luvatonta. Yleisen oikeustajun kannalta ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei voi olla täysin vapaaehtoista. Sensuroijan ei siis tarvitse kysyä ketkä haluavat sensuurin piiriin.
Aiemmin mainittujen osapuolten laillisen toiminnan rajoja määrittää valtio. Suomen valtio suhtautuu lapsipornoon kieltämällä sen hallussapidon suomen alueella, ja estämällä pääsyn kun lapsiporno on toisen valtion alueella. Tiettävästi Euroopan Unioni on valmistelemassa jotain lapsipornon kitkemiseksi. YK on vuonna 1959 antanut lasten oikeuksien julistuksen. Suomen, ulkovaltojen ja kansainvälisten organisaatioiden välillä on kansainvälisiä sopimuksia.
Suvereeniudella tarkoitetaan valtion täysivaltaisuutta ja yksinoikeutta käyttää valtaa, johon liittyy pakkovaltaakin. Ulkoinen suvereniteetti tarkoittaa riippumattomuutta ulkoisesta vallasta ja valtiollista tasavertaisuutta. Mikään valtion suvereniteetti ei voi olla täysin rajoittamaton. Kansainvälisen oikeuden pakottava osa, ius cogens, velvoitaa valtioita noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia. Ihmisoikeussopimuksissa kielletään muun muassa kansanmurhat, kidutus, orjuus ja orjakauppa.
Ihmisoikeuksien nojalla valtion suvereniteettia on loukattu esimerkiksi Bosniassa. Oletus kansainvälisten sopimusten vastaisesta joukkotuhoaseiden hallussapidosta johti Irakin sotaan. Millaisia toimenpiteitä kohdistetaan valtioon, joka ei välitä alueellaan sijaitsevista lapsipornon levityspisteistä? Voiko sota olla mahdollinen roistovaltioiden kieltäytyessä yhteistyöstä? Jollei tavanomaista sotaa pidetä vaihtoehtona, voidaanko aloittaa informaatiosodankäynti lapsipornonlevityspisteiden tuhoamiseksi tai toiminnan estämiseksi? Tarvitaanko sodan aloittamiseen YK:n päätös? Pitäisikö roistovaltioon lähettää rauhanturvaajia pitämään huolta, ettei uusia lapsipornopesäkkeitä synny? Mitä valtiot voivat tehdä toisilleen ihmisoikeuksiin vedoten?
Internetin sensuroinnin kannattajat ovat ilmaisseet ymmärtäneensä sensuroinnin rajoittuneisuuden. Heille on pääasia, että ongelma yritetään ratkaista - eli sensuuritoimet otetaan käyttöön. Argumentti on yhtäältä oikea, toisaalta ei.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. David Hume totesi, että siitä miten asiat on, ei voi päätellä miten niiden pitäisi olla. Se, että jotain täytyy tehdä, ei tarkoita, että täytyy tehdä mitä tahansa. Sensuurin vastustajille todettakoon; se millä nykyiseen tilanteeseen on päästy, ei vie pidemmälle. Ongelman ratkaisua voi helpottaa, jos muistetaan ihmisten suhtautuvan menneisyyteen kahdella tavalla; edistäjät katuvat tekemättä jättämisiään, estäjät tehtyjä tekojaan.
Jotain on pakko tehdä. Mitä, kenen, kuinka, millä oikeudella, kenen valtuuttamana ja valvomana ovat hyviä kysymyksiä joihin en tiedä vastausta.
Internetin sensurointi ei ole vaivatonta. Ratkaistavana on ulko- ja sisäpoliittisia, oikeusfilosofisia, eettis-moraalisia ja teknisiä ongelmia. Lyhyellä tähtäimellä mikään ei viittaa, että ongelmia oltaisiin ratkaisemassa siten, ettei asiasta tarvitse kiistellä. Aktiivisimmat osapuolet näyttävät keskittävän voimansa hiljaisen enemmistön puolelleen saamiseen, ja sitä kautta legitimoida esityksensä päättäjille.
Lapsiporno on sohaissut tekniikan ja tunteiden alueita. Keskustelu ei ole helppoa. Tällaisessa keskustelussa mitataan demokratian toimivuus. Osaako, voiko, ja annetaanko osapuolille mahdollisuus tehdä sovinto yhteisistä asioista myös silloin kun aihe ei ole helppo.
Kirjoitettu Helsingissä 08.03.2008.
Sami Kerola.